Mikään jumala ei minua tältä pelasta

Draamaa. 

Onnistun jotenkin löytämään itseni aina jostain keskeltä ihmissuhdesotkuja. Miksi aina minä? Sen lisäks että himassa on taas pitänyt tapella ihan kaikesta niin ei muissakaan ihmissuhteissa oo kehumista. Näin sunnuntaina pitkästä aikaa erästä ihmistä, jota mulla on ollu aika ajoin vähän ikäväkin. Meillä oli tosi kivaa, tai ainakin mä luulin niin. Olin ihan onnessani, että saan tän ihmisen taas mun elämään ystäväksi. Luulin tosiaan, että tunne olisi molemminpuolinen. No eilen kävi ilmi, että ei sitten vissiin olekaan. Hän ei halua mua elämäänsä. Ensin oli innoissaan näkemässä, että jee vitsi kiva nähdä aletaa hengaa useemmin. Sit yhtäkkiä mä en kelpaa edes ystäväksi. 

Mun itsetunto yrittää kovasti korjaantua viime vuosien tapahtumista, mutta se ei oikein saa mitään positiivista itseensä. Oikeesti. Jos mä en kelpaa ihmiselle edes ystäväksi, niin miten kukaan voisi rakastaa mua? Ja miten kliseiseltä tuntuukaan lause "joo ei tää susta johdu". Eipä vissiin. 

Löysin siivotessani tekstin, minkä oon kirjoittanut joskus 17 -vuotiaana. Osittain musta tuntuu vielä samalta. Pitäis taas alkaa kirjoittamaan tällaista tajunnanvirtaa, helpottais ehkä kaikkee ahdistusta ja tunteiden käsittelyä. 

Se alkaa saamaan minusta otettaan, pitää kiinni lujaa. Ei päästä irti. Hallitsee tietäen, että olen lopettanut taistelun itseni puolustamiseksi jo kauan sitten. Mikään jumala ei minua tältä pelasta.

Kaikki ne tapahtumat ja kommentit ovat saaneet syövytettyä tietynlaisen paskamaisuuden minuun. Vai oliko minua sittenkään enää edes olemassa? Paisunut ulkomuotoni muistutti vain harvoilta seikoiltaan enää oikeata minää. Se toimi vain kuorena mahtavan persoonani häilyvälle muistolle.

Läheisenä ja rakkaana pitämäni henkilöt tuntuivat unohtaneen minut tai kadonneen siinä pelossa, että he menisivät rikki lähelläni. Rikoinhan kaiken mihin koskin.

Pelottava tulevaisuus häilyy kaukana edessä päin. Pidän suurta välimatkaa pahana. Sisimmässäni tiedän, ettei minulle ole rakennettu minkäänlaista tulevaisuutta. Jokin sisälläni kuitenkin väittää tätä vastaan, mutta liian hennosti.

Kuka saa päättää, kuinka paljon paskaa yksi ihminen joutuu kantamaan? Hartiani ovat jumissa ja kipeät, en jaksa kantaa enempää. 

Miten ihmisestä tulee niin pahasti oman kurjuutensa vanki? Miten pessimisti voi rankan elämän jälkeen muuttua optimistiksi? Miten ja missä onnea jaetaan, koska haluaisin olla kerrankin paikalla? Miten ihminen joka on palasina, voi kursia itseään kokoon, etenkin kun joka kumarruksella sirpaleita nostaessa menee uusi osa rikki?

Olispa tolla tytöllä ollut joku sen tukena. 

Huomenna on matikan kirjoitukset. 

Perjantaina olis tarkoitus mennä katsomaan Saran painimatsia ihanan Annin kanssa. Ja lauantaina meinasin pitää pienet partyt himassa, yokirjotusten päättymisen iloks. Mutta ihmiset feidaakin. Vaikka lupasivat tulla. 

Miksi aina minä?