Vein Saran ja Hapan just himaan. Kauheen yksinäinen olo nyt. Mulla oli myös tänään korvaava terapia-aika kun en kerinnyt tiistaina menemään kun hengasin Hemun ja Ässän kanssa. Jotenkin sain itteni pidettyä kasassa siellä ja sillee, mutta kun pääsin rappukäytävään niin itkuhan siitä alkoi eikä oo oikein vielä loppunutkaan.
Ahdistaa.
Äidinkielen tekstitaidon koe meni päin vittua, ja nyt oon ihan depis siitä. Mä kirjoitan kolumneja ja oon tehnyt duunina esitteitä ym ja sitten en muka osaakaan suomenkieltä. Tuntuu, että oon ihan paska kaikessa. Jos oon noin huono semmosissa asioissa mistä tykkään ja missä kuvittelen olevani ok niin innolla odotan niitä juttuja missä tiedän olevani paska... tervemorojahei.
Mulla ei oo hyvä olo. Nyt kun mulla on ollut hyviäkin päiviä, mut saadaan aina tuntemaan syyllisyyttä siitä. Mun ei anneta olla onnellinen. Elämän ja aikuisuuden kuuluu olla stressiperseilyä ahdistuksella, vitutuksella ja masennuksella höystettynä. Ja siitä ei saa valittaa. Eikä asioita kannata yrittää parantaa, koska semmosta se nyt vaan on.
Ei ole. Oot ite vaan vitunmoinen perse.
Elämä voi olla kivaakin.
Jos sä haluat niin.
Mä en tee mitään oikein.
Palkaksi tulee huutoa.
Luulin pitkään asuvani avoliitossa, mutta se että mä maksan toiselle osapuoliskolle puolet vuokraa saamatta mitään taloudellista tukea, on vähän perseestä. Etenkin kun mun tulot on se 500e / kk ja toisella reilusti yli pari tonnia. Mikäs siinä. Enhän mä mitään ansaitse.
Ja mitä vitun paskaa tääkin on?
Mulla pitäis olla joku mun rinnalla, joka arvostaa mua mun huonoinakin päivinä. Joka osaa kommunikoida, joka osaa olla muutakin kuin perse. Mun pitäisi saada tuntea itseni onnelliseksi, arvostetuksi, halutuksi, kauniiksi, naiselliseksi....
Miksei aivoja voi resetoida?
Onneks Juuso ja Teemu lähti mun messiin heittään Saraa ja Hapaa himaan, oli ihanaa heittää niiden kanssa läppää. Senkin ihanat pojat.
Mun piti värjätä tukkaa pinkki-mustaks, mut siniturkoosipohjan takia oon nyt vaan violetin eri sävyissä. Ja smoothiet on hyviä. Ja bussilla pääsee, jos Hyvinkään paikallisliikenne niin sallii...
Ostin noi violetit arskat New Yorkerista.
Sydän kurkussa vapisee,
väärään kurkkuun solahtaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti