Nyt kaikki on niin tyhjää, sanatonta ikävää

Voihan maanantait...

Eka herätessäni huomasin, että kello onkin jo 15.50... yöunet taas vaihteeks venähti hieman pitkäksi, eikun helvetinkyytiä Reksun kanssa pihalle... Sitten mun sisko soittaa ja kertoo yhden hänen entisen luokkalaisen kuolleen, henkilö oli myös minulle jossakin vaiheessa elämääni aika tärkeä... Hän siis vei oman henkensä.

Silloin kun asuin himassa ja mulla oli paha olla, tää tyyppi vei mua kahville ja haki kotoa ajelemaan ja piristi mua. Sai mut aina hyvälle tuulelle. Oli mulle aina ihan tajuttoman kiltti ja kohteli mua niinkun naista. Vaikka muut saattoivat kiusata ja kiertää kaukaa. 

Yhdessä vaiheessa oltiin yhteydessä melkein päivittäin. Ja nyt tätä henkilöä ei enää ole. Ei olla pariin vuoteen oltu niin läheisissä tekemisissä, kun joskus aikaisemmin, mutta ottaa aika koville. Voin vaan kuvitella mitä perheellä ja lähimmäisillä ystävillä on nyt...

Oon itkenyt tänään koko päivän. Mulla on tajuton ikävä. Hän oli vielä niin nuori, eikä kukaan tainnut tajuta kuinka paha olo hänellä oli. Hänellä oli elämää vielä suunnilleen 60 vuotta jäljellä. En osaa pukea sanoiksi tätä surua ja ikävää. Mielessä pyörii vain, että miksi... 

Itsekkäästi ajatellen olen myös kelannut, että mitä jos mä olisin pitänyt itse vielä niin tiiviisti yhteyttä? En olis päästänyt häntä pikkuhiljaa mun lähipiiristä pois. Olisinko voinut itse puhua hänet ympäri tuommoisesta? Olisinko mä voinut auttaa? 

Taidan ajatella itsestäni liikoja.

On vaan niin järjetön ikävä enkä pysty käsittään.

En kestä, ettei häntä enää vain ole olemassa. Että hän on lakannut olemasta.

Mulla on ikävä.

Miksi, miksi teit niin

väsyitkö elämän vaatimuksiin

mikset kertonut peloistasi

joita kannoit sielussasi

nyt kaikki on niin tyhjää

sanatonta ikävää

en vielä oikein edes ymmärrä

tätä kylmää pimeää

kulta pieni mä tahtoisin

ottaa sinut taas syliin

ja puhaltaa pahan pois

että kaikki taas hyvin ois

kulta pieni jos olisit jaksanut odottaa

niin olisit nähnyt sen miten valo voittaa

lopulta pimeyden

miksi, miksi teit niin

petyitkö unelmiin valheellisiin

sitä käsittää ei voi kukaan

miksi lensit tuulten mukaan

sä peitit taitavasti

jäljet kyynelten

ja kun en pinnan alle katsonut

niitä koskaan nähnyt en

kulta pieni mä tahtoisin

ottaa sinut taas syliin 

ja puhaltaa pahan pois

että kaikki taas hyvin ois

kulta pieni jos olisit jaksanut odottaa

niin olisit nähnyt sen miten valo voittaa

lopulta pimeyden.

Voisinpa vielä istuu sun vieressä ja nähdä sun hymyn, sen mikä sai mutkin loistaan.