Luottamuksesta

En oikein tiedä, mitä tähän blogimerkintään kirjoittaisin. Itse olen hermoromahduksen partaalla asian tiimoilta.

Jos vanhemmat eivät luota lapsiinsa, missä se vika lopunperin on? Minä en ole koskaan valehdellut vanhemmilleni tärkeistä asioista ja alle 5 kertaa vähemmän tärkeistä asioista. Äiti on aina luottanut minuun ja siihen, että kyllä mä pärjään. Ja jos en pärjää, äiti tietää sen kyllä.

Iskälle tämä asia onkin vaikeampi. En ole ikinä sen luottamusta pettänyt, mutta se nyt vaan on päättänyt etten ole luottamuksen arvoinen. Miksi? En tiedä.

Jos lapset valehtelevat vanhemmilleen tärkeistä asioista, eikö silloin ole kasvatuksessa mennyt jotakin pieleen? Minä olen aina voinut puhua äitini kanssa asioista. Joko sitten ihan rauhallisesti tai huutamalla, mutta aina on asiat selvitetty. Ilman valehtelua.

Mitä te vanhemmat mietitte, kun ette usko ja luota omiin lapsiinne? Teette hallaa itsellenne, lapsillenne ja teidän väliselle suhteelle. Antakaa niille pennuille mahdollisuus ja jos ne mokaa, antakaa se anteeksi. Ne on teidän lapsia.


I have been lost so many times before
that it's hard to count.
Lost in the city, lost in my dreams
and lost in my own depression.
Sometimes I need a map 
to get out of there.


Today I haven't taken one with me.